Miika Nousiainen: Metsäjätti

Metsäjätti, 2011

Otavan Kirjapaino Oy, 2011

286 sivua

Miika Nousiainen teki sen taas! Metsätaloudesta hengittävä perähikiä vaneritehtaineen kuulostaa kuivalta romaanin aiheelta. Nousiaisen kynästä se ei kuitenkaan sitä ole.

Pasi Kauppi on Helsinkiin opiskelemaan lähteneitä Törmälän kasvatteja. Nykyään hän työskentelee kansainväliselle Metsäjätille, ja kotona miestä odottaa raskaana oleva Emilia-vaimo. Tuoreena ylioppilaana kotikylänsä pölyt karistanut Pasi vannoi, ettei enää palaa Törmälään. Nyt hän saa kuitenkin tehtäväkseen hoitaa entisen kotikylänsä vaneritehtaan yt-neuvottelut.

Törmälään palatessaan Pasi kohtaa monet vanhat kasvot ja unholaan vaipuneet muistot. Janne Lahtinen on yksi Pasin Törmälään jääneestä kaveriporukasta. Mies työskentelee vaneritehtaalla yhdessä lukemattomien muiden entisten kavereiden kanssa. Janne suhtautuu vanhaan kaveriinsa ja tälle annettuun tehtävään maltillisesti, maltillisemmin kuin moni muu törmäläläinen.

"Palaan kotipaikkakunnalleni kasvottoman suurpääoman edustajana. Se siellä eniten hiertää. Moni on ollut tehtaalla töissä kolmekymmentä vuotta. Tehdas on aina käyttänyt valtaa, mutta ennen se otti myös vastuuta, ja patruuna antoi omistajuudelle kasvot."

Vice President, new business development. Jo käyntikorttiin painettu titteli viestii Törmälän pojan kasvaneen vinoon. Kauppakorkeakoulu ja Helsinki ovat tehneet Pasista törmäläläisten silmissä hienostokermaa. Miehen BMW:kin tuntuu liian isolta iso Törmälään. Keskellä irtisanomissekamelskaa Pasin yksityiselämä saa ikävän käänteen.

Mielenkiintoisen elementin muodostaa Pasin ja Jannen vuorottelu kertojina. Törmälän elämää ja irtisanomisuutisia seurataan siten paitsi pomoportaan myös tehdastyöläisen näkökulmasta. Hahmojen elämäntavan ja -katsomuksen erot näkyvät kerronnassa, joka on kevyttä, mutta yhtä aikaa vakavahenkistä.

Metsäjätti ei nojaa samalla tavalla huumoriin kuin Nousiaisen kaksi aiempaa teosta. Pidin kovasti Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran satiirimaisuudesta, mutta Metsäjätti todistaa, että Nousiainen osaa vangita lukijansa ilman suurempaa huumoriakin.

"Perheiden tuloerot näkyivät korvalappustereoiden käyttötavassa, sillä patterit olivat kalliita. Kelaaminen vei eniten pattereita, kuunteleminenkin niin paljon, että täytyi miettiä, mitä kuunteli ja kannattiko masiinaa lainata kavereille. Rikkaimmat kelailivat huoletta. Minun perheeni tuloluokasta tulevat kuuntelivat kasetin alusta loppuun."

Metsäjätti oli kaikin puolin mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka olenkin metsätaloudesta täysin vieraantunut ja äijämeininkiä karttava parikymppinen nuori nainen. Metsäjätti jättää Maaninkavaaran taakseen, mutta ei silti uhkaa Vadelmavenepakolaisen asemaa Nousiaisen parhaana romaanina.

★★★★

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Maaninkavaara, 2009

Otavan Kirjapaino Oy, 2009

351 sivua

En ole koskaan ollut järin innokas penkkiurheilija, mitä nyt MM-tason mäkihyppyä, formulaa ja jääkiekkoa on tullut katsottua jonkinlaisessa kansalaisvelvollisuuden tunteessa. Juoksemisesta tiedän tasan en mitään. Osaan ehkä nippanappa nimetä yhden suomalaisen juoksijan. Maaninkavaara osoittautui kuitenkin Vadelmavenepakolaisesta tutuksi Miika Nousiaiseksi, joka tempaa mukaansa absurdilla sekoituksella komediaa ja tragediaa.

Martti Huttunen on mies, joka vie ensitreffeillä Paavo Nurmen hautajaisiin, kuokkii Lasse Virénin häissä ja askartelee Martti Vainiolle onnittelukortin autonsa rekisteriotteesta. Martin maailmassa Lasse Virén on vapahtaja ja ihminen kohtalo viimeisellä tuomiolla määräytyy kiertämättömien ratakierrosten perusteella. Suomi on valitettavasti mädäntymistilassa. Kiitos teknisten vempainten ja mukavuuden tavoittelun, nuorilla on jalat enää merkityksettöminä ruumiin jatkeina.

Martti murtuu Jarkko-poikansa, juoksijalupauksen, kadotessa paluumatkalla nuorten PM-maastoista. Jarkon Heidi-sisko päättää auttaa isäänsä surutyössä lupautumalla tämän valmennettavaksi. Martille juoksu on kaikki kaikessa ja sen kylmän totuuden joutuu pian Heidikin kohtaamaan.

"Teidän harrastus, meidän elämäntapa. Niin minä sanoin. Jarkko pyyhki oksennusta suupielistä ja hymyili. Nalkuttajat marssivat matkoihinsa. Sen kun Heidi tietäisi. Sen, että me ei aloiteta harrastusta vaan elämäntapa. --"

Heidin elämä isänsä valmennuksessa on pian yhtä juoksemista, fyysistä tai vähintään henkistä. Ruokavalio koostuu pastasta ja oliiviöljystä. Koulumatkat kuljetaan juosten isän ja äidin ajaessa vieressä Ladalla. Isä valvoo koululla talonmiehen kopissaan, että tyttö sitoutuu harjoitteluun, mikä tarkoittaa muun muassa lyijypainoin varustettuun liiviin pukeutumista.

Harjoitteluohjelma alkaa saada absurdeja piirteitä, kun Heidi löytää itsensä isän kanssa omenavarkaista. Hulluudet eivät suinkaan jää siihen. Heidi alkaa ymmärtää harjoittelun mielettömyyden, mutta tyttö ei voi kuitenkaan pettää isäänsä - eikä varsinkaan Jarkkoa.

"Muista Heidi, että kaikkensa antava ei ole koskaan yksin. Laiska saatetaan unohtaa, mutta tuolla asenteella sinut muistetaan aina. Oksennus on merkki tehdystä työstä. Olet hienossa seurassa. Lasse oksensi harjoituksissa monet kerrat, Hannes Kolehmainen oksensi Amerikassa kisoissa, lepäsi pari tuntia ja juoksi entistä kauniimmin. Heidi sinä olet kaunis! Kauniimpi kuin koskaan."

Martille juoksu on aivan äärimmilleen viety fetissi, mutta Maaninkavaara on myös kertomus vanhemman ja nuoremman sukupolven kohtaamisesta. Martti edustaa menneille vuosikymmenille jämähtänyt vanhemman ikäpolven edustaja, Heidi tätä päivää elävä nuoren sukupolven kasvatti. Vastaavanlaisia sukupolvien törmäyksiä tapahtuu päivittäin kodeissa ja katukuvassa, tosin ei ehkä yhtä jyrkällä kontrastilla.

Jo Vadelmavenepakolaista lukiessani ihailin Nousiaisen tekemän taustatyön määrää. Maaninkavaarassa tosiaan vilisee juoksijoita, juoksutapahtumia ja juoksutermistöä. Termistön oikeellisuudesta en mene itse sanomaan, mutta ainakin muutamien lukemieni arvostelujen perusteella termejä käytetään onnistuneesti.

Suurista kehuista huolimatta, Maaninkavaara ei aivan yltänyt odotusteni ja Nousiaisen esikoisromaanin tasolle. Osasyy voi tosin olla urheiluaihe, joka ei kosketa kovinkaan läheltä. Toisaalta juoksutermistöstä huolimatta Maaninkavaaran lukeminen ei missään vaiheessa pitkästyttänyt.

★★★

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vadelmavenepakolainen, 2007

Otavan Kirjapaino Oy, 2008

270 sivua

Vadelmavenepakolainen herättää kirjavan joukon erilaisia tunteita: herskyvää naurua, kauhistelevaa myötähäpeää ja suoranaista ärsytystä. Tätä kirjaa lukiessani jouduin useammankin kerran miettimään onko nauraminen päähenkilön kustannuksella asiallista vai ei.

Mikko Virtanen on suomalainen mies. Hän on kuitenkin aina tiennyt syntyneensä väärään maahan, väärään kansalaisuuteen. Jo kuusivuotiaana hän huomasi, että ruotsalaisten makeisten maussa on jotain aidompaa kuin suomalaisissa makeisissa. Ruotsalaiset karkit maistuivat paremmilta jopa noustessaan vatsasta ylös.

"Oman diagnoosini mukaan olen kansalaisuustransvestiitti. En tiedä kuika paljon meitä on, emme ole järjestäytyneet eikä yhteiskunta ota meitä huomioon taloudellisesti eikä poliittisesti. Me vain olemme ja kärsimme sairautemme kanssa. Se sairaus on meille trauma, useimmille ikuinen trauma, jonka kanssa eletään syntymästä kuolemaan. Ei siihen kuolla, siihen väsytään ja näivetytään."

Ruotsissa, tuolla Olof Palmen sosiaalidemokraattisessa kansankodissa, on kaikki paremmin: Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovat aukeavat sisäänpäin toivottaen tulijan tervetulleeksi. Siinä missä muualla maailmassa kasvetaan tasapainoisiksi ja hyvinvoiviksi aikuisiksi, Ruotsissa lapset kasvatetaan sellaisiksi. Ruotsalaiset osaavat syödä nakkisämpylänsä sotkematta sormiaan, koska heillä ei ole kiusanaan suomalaista liioittelua. Lumikin on Ruotsin puolella puhtaamman valkoista kuin meillä täällä Suomessa.

Mikon mieltymys ruotsalaisuuteen kasvaa mittoihin, joissa muutama pieni rikos oman etunsa tavoittelemiseksi ei tunnu missään. Kirjan tarina kasvaa samalla alun kepeästä huumorista kohti synkempää tulevaisuutta. Lukijakin joutuu kysymään itseltään saako tapahtumille nauraa. Nousiainen vetää Mikon pakkomielteen överiksi taitavalla ja tyylikkäällä tavalla.

"Ruotsalainen joulu ei ole pelkästään ydinperheen juhla. Olisi mukava saada myös isovanhemmat mukaan. Tarkistan Ruotsin näyttelijäliiton martikkelista muutamia vanhempia näyttelijöitä, erityisesti pariskuntia. Soittelen heidät läpi, mutta kenellekään ei sovi. --"

Nousiaisen huumori poikkeaa tyypillisestä suomalaisesta huumorista, ja tekee sen nimenomaan hyvään suuntaan. Tarina on kaikessa mielettömyydessään kiinnostava ja tuo raikkaan tuulahduksen tyypilliseen Suomi vs. Ruotsi -asetelmaan. Vadelmavenepakolainen ei naura ruotsalaisille, vaan pikemminkin meidän suomalaisten ruotsalaisstereotypioille.

★★★★

Lorna & Raymond Coppinger: Koira? Ihmisen paras ystävä biologin näkökulmasta

Alkuteksti Why study dogs?, 1999

Alkuteksti Breeding, training and use of service/assistance dogs - a positive critique, 1998

Alkuteksti Livestock-guarding dogs that wear sheep's clothing, 1982

Suomentaneet Katriina Mähönen, Annikki Verkkoniemi ja Tiina Ohinmaa

Suomenkielinen laitos Sanasilta Oy, 2007

86 sivua

Koira? Ihmisen paras ystävä biologin näkökulmasta sisältää kaksi esitelmää ja yhden artikkelin koirista. Takakansi lupaa ajatuksia herättävää luettavaa koirien omistajille, kouluttajille ja kasvattajille sekä kaikille biologiasta kiinnostuneille. Lupaus todella pidetään.

Ensimmäinen esitelmä, Miksi koiria kannattaa tutkia?, pohtii koiran alkuperää ja suhdetta ihmiseen. Coppingerit kyseenalaistavat pitkään vallalla olleen käsityksen "laumanjohtajuudesta": koiran ja ihmisen suhdetta tarkastellaan kahden lain välisenä symbioosina. Myös ajatus "ihmisen kesyttämästä sudesta" saa kyytiä.

"-- 'sosiaalistettujakaan' susia ei ole helppo kouluttaa. Niitä ei ole kovin helppoa edes pitää lähellä ihmistä, ja niillä on tapana ottaa lisääntymispäätökset omiin käsiinsä. Tuntuu kovin vaikealta kuvitella esi-isiämme silloisine aitauksineen ja välineineen kouluttamassa susia ja valvomassa luonnonvaraisten susien lisääntymistä."

Näkökulmia henkilökohtaisten hyötykoirien kasvattamiseen, koulutukseen ja käyttöön -esitelmä keskittyy henkilökohtaisten hyötykoirien koulutukseen liittyviin ongelmiin. Esitelmässä ei käsitellä niinkään koulutustekniikoita, vaan lähinnä koiran kehityksen ja esimerkiksi opaskoirien koulutusmenetelmien välille syntyvää ristiriitaa.

Kirjan päättää Laumanvartijat lammasten vaatteissa -artikkeli, joka tarkastelee paitsi laumanvartijoita myös lemmikkikoirien kehitystä. Se esittää rotujen välisiä käyttäytymiseroja neontenia-käsitteen avulla: kunkin rodun kehitys on pysähtynyt johonkin luonnonvaraisen koiraeläimen nuoruusiän vaiheeseen.

"Laumanvartijakoirien on pysyteltävä herkeämättä lampaiden luona ja suojeltava niitä. Ne eivät voi näyttää pedoilta eivätkä käyttäytyä kuin pedot. Miten niistä on tullut sellaisia kuin ne ovat?"

Raymond Coppinger on koira- ja susitutkija, jolla näyttäisi olevan paljon annettavaa koiramaailmalle. Kirjan kiinnostavinta antia on ehdottomasti perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen. Koirien ystävänä ja biologian opiskelijana koen, että koirakirjallisuus kaipaa lisää tämänkaltaista tietoutta, sillä kirja jättää runsaasti kysymyksiä, joihin on yllättävän vaikea löytää vastauksia.

★★★★

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla

Englanninkielinen alkuteos On The Beach, 1957

Suomentanut Eija Palsbo

Suomenkielinen laitos K. J. Gummerus Oy, 1984

302 sivua

3. maailmansota on historiaa. Se oli nopeasti ohi, mutta lyhyessäkin ajassa ehdittiin menemään liian pitkälle. Ydinpommeja pudotettiin tuhansia, joten pohjoinen pallonpuolisko on poissa pelistä. Pommituksissa säilyneet kaupungit ovat näennäisesti entisellään, mutta elämää niissä ei enää ole. Etelässä odotetaan kuolettavan pilven saapumista.

Oletko koskaan miettinyt kuinka eläisit, jos tietäisit kuolevasi radioaktiiviseen saasteeseen noin puolen vuoden kuluttua? Tätä pohditaan Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla.

"»Minä en tahdo kestää sitä», sanoi tyttö rajusti. »Se ei ole oikein. Kukaan eteläisellä pallonpuoliskolla ei ole koskaan räjäyttänyt pommeja, ei vetypommeja eikä kobolttipommeja eikä minkään muunkaanlaisia pommeja. Meillä ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. On väärin, että meidän on kuoltava vain sen takia, että toiset maat yhdeksän tai kymmenen tuhannen mailin päässä meistä halusivat käydä atomi sotaa. Se on veristä vääryyttä!»"

Peter Holmes on australialainen merivoimien upseeri, jolla on vaimo ja pieni tytär. Hän saa komennuksen amerikkalaiselle sukellusveneelle, jonka kapteeni Dwight Towers miehistöineen jäi sodan jälkeen Australiaan radioaktiivisen pilven saartamana. Dwightin vaimo ja kaksi lasta ovat Yhdysvaltoissa. Tiedemies John Osborne saa tehtäväkseen lähteä merivoimien amerikkalaisen sukellusveneen mukana tutkimaan pohjoista pallonpuoliskoa. Viimeisellä rannalla seuraa Peterin, Dwightin ja Johnin sekä näiden läheisten viimeisiä kuukausia Melbournen lähellä Australiassa.

Kukin miettii kuinka haluaa käyttää viimeiset puoli vuottaan: yksi ostaa urheiluauton, toinen keskittyy puutarhanhoitoon, kolmas käyttää aikansa juopotteluun... On surullista seurata kuinka ihmiset ovat alistuneet kohtaloonsa. He eivät ole erityisen lohduttomia, odottavat vain vääjäämätöntä tapahtuvaksi.

"»Menin tänään Wilsonille ja ostin sata narsissin sipulia. Lajin nimi on King Alfred - näitä.» Hän näytti kuvaa. »Aion istuttaa ne tuohon seinän viereiseen nurkkaukseen, siihen josta Peter kaatoi puun. Siinä on tuulen suoja. Mutta jos me kaikki kuolemme, niin kaiketi se on typerää.»"

Yhtä aikaa haetaan kuitenkin edes pientä sarastusta elämän jatkumisesta. Skorpioni-sukellusvene tekee muutamia tiedustelumatkoja pohjoiselle pallonpuoliskolle etsien merkkejä mistä tahansa elämänmuodosta saastuneilla alueilla. Vaikka tutkimustulokset ovat laihoja, tehdään selväksi, että edessä ei ole koko maapallon loppu, vain ihmislajin viimeiset hetket.

"»Vai väität sinä, että nuo kirotut kaniinit voittavat meidät sittenkin loppujen lopuksi? Että ne hyppivät elävinä ja tyytyväisinä, kun me kaikki makaamme kuolleina?»"

Ihmisten tuntojen ohella Viimeisellä rannalla seuraa ydintuhon seurauksia myös koko yhteiskunnassa: Bensiinin puute lisää hevosten kysyntää ja peltoja muokkaavat traktorien sijaan härät. Raha menettää merkitystään sitä enemmän, mitä lähempänä loppu häämöttää. Harvat ihmiset haluavat käyttää viimeisiä kuukausiaan, viikkojaan ja päiviään töissä istuen.

Viimeisellä rannalla on julkaistu vuonna 1957 ja se sijoittuu 60-luvulle. Luojan kiitos, kyseessä ole toteutunut ennustus saatika sitten todellinen historiankirja. Eipä meitä olisi ketään täällä surumielistä, mutta hienoa romaania lukemassa. Toivon totisesti, etten joudu kohtaamaan tarinan henkilöiden pohtimia kysymyksiä elinaikanani. Toivon, ettei kukaan joudu koskaan oikeasti kohtaamaan niitä - ei ainakaan ydinlaskeuman takia.

★★★★★

Sir Elwoodin hiljaisten värien koskettava, Nevil Shuten romaaniin perustuva kappale:

Sir Elwoodin hiljaiset värit - Viimeisellä rannalla

Gaétan Soucy: Tulitikkutyttö

Ranskankielinen alkuteos La petite fille qui aimait trop les allumettes, 1998

Suomentanut Anna-Maija Viitanen

Suomenkielinen laitos Gummerus Kirjapaino Oy, 2001

195 sivua

Nyt tiedän, että on oikeasti olemassa kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen tarinan päättävää pistettä. Aloitin Gaétan Soucyn Tulitikkutytön heti kirjastosta kotiuduttuani ja huomasin lukeneeni sen läpi jo samana iltana. Olen lukenut muutamia erityisen loistavia kirjoja, mutta tämä on hyvin eri tavalla loistava kuin yksikään niistä.

Mieletön kirja, hyvin hämmentävä.

Tulitikkutyttö kertoo eristyksissä eläneistä veljeksistä, joille isä on yläkerrasta käskyjä jakeleva jumalaan rinnastettava hahmo. Tarina käynnistyy, kun isä kuolee ja veljekset joutuvat yhtäkkiä kohtaamaan maailman ränsistyneen kotitalonsa ulkopuolella. He huomaavat, että maailma on kovin erilainen kuin mitä kirjoista ja isältä on saanut ymmärtää.

"Häkellyin koska kaikki oli aivan erilaista kuin olin mielessäni kuvitellut ja aivan mahdotonta kuviteltavaksi, olisin vähintäinkin odottanut linnaa ja nostosiltaa, lentäviä mattoja kiertelemässä yläpuolella jaappanilaisten tulikärpästen lailla, sanikkaita ja lampaita, välkkyviä haarniskoita kuin orleansin neitsyellä, mutta siellä oli vain samanlaisia taloja kuin meidän, paitsi kauniimpia ja uudempia ja pienempiä, kuin vauvataloja, jos nyt sitten tiedän mikä vauva on."

Kirjan kertojana toimii toinen veljeksistä, ilmeisesti kutakuinkin 16-17-vuotias nuori. Teksti on kovin naiivia 16-17-vuotiaan maailmaksi, mutta se lienee tarkoituksellistakin. Mitäpä muuta eristyksissä eläneeltä nuorelta voisi odottaa. Kielenkäyttö on kutkuttavaa ja nerokasta. Haukansilmin kielioppivirheitä metsästävälle en kirjaa voi suositella, mutta kekseliäästä kielenkäytöstä nauttiville sitäkin enemmän.

"Jos sadan metrin säteellä alkaa soida, jään minä ilman sydäntä, se katoaa vatsasta, olinsijaltaan, hajoaa palasiksi lamaantuneen katseeni edessä vaikka olisin silmät kiinni, kimmahtaa takaisin rintaani ja lävistää sen kuin luoti, jättää avoimen vereksen haavan, joka uudistuu jokaisen sävelen myötä ja näännyttää minut suloisesti hengiltä, sillä musiikki on julmaa, säälimätöntä ja ankaraa kuin elämä."

Tarina paljastaa sivu toisensa jälkeen yllättävämpiä asioita veljesten historiasta. Miten kellarivajan pimeyteen kätkeytyvät lasiarkku ja Synnin Palkka liittyvätkään veljesten elämään? Juuri kun kuvittelet päässeesi kirjan avainkohtaan, avataan jälleen uusi synkkä salaisuus. Lukijan kannalta ahdistavimpia asioita on, että kertoja kuulee asioiden todellisen laidan sivuhenkilöiden repliikkien kautta, muttei siltikään kykene itse täysin sisäistämään totuutta.

Tulitikkutyttö on kirja, josta on hyvin vaikea kertoa paljastamatta liikaa juonta. Se on yhtä aikaa sekä riemastuttavan kekseliäs että ahdistavan piinaava. Inhottavan loistava.

★★★★

Timothée de Fombelle: Tobi Lolness 2. Elishan silmät

Ranskankielinen alkuteos Tobie Lolness 2. Les Yeux d'Elisha, 2007

Suomentanut Anna-Maija Viitanen

Suomenkielinen laitos Tammi Publishers, 2011

407 sivua

Sain Tobi Lolnessin tarinan ensimmäisen osan lahjaksi jouluna 2010. Ihastuin kirjaan niin kovin, että toivoin toista osaa joululahjaksi vuotta myöhemmin. Tobi Lolness on viehättävä kaksiosainen tarina pikkuriikkisestä tammessa asuvasta Tobi-pojasta.

Suuressa tammessa elää pikkuriikkisten ihmisten yhteiskunta. Heille tämä puu on koko maailma. Puuyhteiskunnan tiedemiehet tutkivat maailmansa salaisuuksia: Miten puu elää? Löytyykö puun ulkopuolelta elämää? Pienen Tobin isä, Sim Lolness, on työtään ja kotipuutaan rakastava tiedemies. Ensimmäisessä osassa Lolnessien perhe karkoitetaan yläoksilta, kun Sim Lolness ei suostu paljastamaan puun terveyden vaarantavan keksintönsä salaisuutta. Tobin tapahtumarikas pakomatka alkaa, kun hänen vanhempansa vähän myöhemmin vangitaan.

Ensimmäisen osan sanoma on ennen kaikkea ekologinen. Toisessa osassa puun elinvoima heikkenee edelleen, mutta harva puun asukas avaa vieläkään silmiään ongelmille. Varttuneempi Tobi palaa auttamaan vanhempiaan ja sitä kautta koko puunväkeä.

"'Tiedän, että puu voi huonosti. Tiedän, että vanhempasi ovat sen mielipuolen kraaterissa. Tiedän, että toinen vaarallinen höyrypää hallitsee ylintä latvaa. Tiedän, että ihmisillä on kaikkialla paha olla, että maailma on tunteettomien käsissä. Tuon kaiken tiedän, mutta minä en ole puun vartija. Huolehdin niistä, jotka ovat minun ympärilläni, ja se on jo paljon.'"

Toisessa osassa nousee esiin myös muita suuria yhteiskunnallisia ongelmia. Kahden hirmuvaltiaan hallitsemassa puussa on musisointikin kielletty. Puun alaosien liepeille eksyneiden ruohon asukkaiden, kesiäisten, kohtelu tuo väkisin mieleen oman maailmamme pakolaiskysymykset. Kesiäisten ja vangittujen tiedemiesten pakkotyö muistuttaa äärimmillään jopa Natsi-Saksan työleirejä.

"Karjahdusten ja piiskojen ajama kesiäisten joukko ylti mahdottomaan: siirtämään tieltä rungot, jotka olivat imeneet vettä kuin pesusienet. Se, joka kaatui, hätistettiin pystyyn keihäällä. Sade valui valtoimenaan. Saappaanpotkut panivat vauhtia hidastelijoihin. Puurtajat kahlasivat vihreässä loassa, jota jäkälästä valui."

Tapa, jolla de Fombelle heijastaa oman maailmamme ongelmia puuyhteiskunnan kautta on kiehtova. Tobi Lolnessin tarina onkin vertauskuvallisuudessaan hyvin mukaansatempaava. Lisäksi tarinassa on monia pieniä yksityiskohtia, joita lukiessaan ei voi kuin ihailla kirjoittajan kekseliäisyyttä. Vai mitä sanotte kirvoista lemmikkeinä, linnunpesästä linnakkeena ja kärsäkkäistä työjuhtina?

Tobi Lolness on paljon enemmän kuin pelkkä lastenkirja. En epäile hetkeäkään, etteivätkö lapset innostuisi seikkailusta, mutta tarinan luokitteleminen pelkäksi lastenkirjaksi on vähättelyä. Tobi Lolnessissa on samankaltaista viehätystä kuin Narnian tarinoissa, jotka jaksavat innostaa kaikenikäisiä vuosikymmenestä toiseen. Ympäristöasioista kiinnostuneen fantasian ystävän kannattaa ehdottomasti tarttua Tobi Lolnessin kaksiosaiseen tarinaan.

Mietin pitkään annanko tarinan toiselle osalle kolme vai neljä tähteä. Ensimmäinen osa on vahva neljän tähden kirja, mutta jollakin tavalla toinen osa ei juoneltaan jaksa kantaa lukijaa riittävän hyvin. Toisaalta löysin toisesta osasta paljon enemmän mielenkiintoisia heijastuksia omaan maailmaamme kuin ensimmäisestä osasta. Jälkimmäinen osa vaikuttaa siksi juonen heikkouksista huolimatta allegorisesti kypsemmältä kuin ensimmäinen osa.

★★★

"'Sanoin kerran... pojalleni', Sim jatkoi hauraalla äänellä, 'että koko elämäni hienoin oivallus oli se, etteivät kuolleet lehdet tipu ihan itsestään. Ne tippuvat, koska tulevan lehden silmu työntää ne tieltään. Elämä työntää ne pois! Elämä! Mutta, hyvät kollegat, nykyään ei pudonneiden lehtien tilalle kasva uusia.'"