Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja

WSOY, 2010

130 sivua

Olen yrittänyt bongailla Tuomas Kyrön tuotantoa kirjastojen hyllyistä jo useamman kuukauden ajan. Mies taitaa olla tämän hetken luetuimpia suomalaisia kirjailijoita, sillä hyllyt huutavat jatkuvasti ei-oota. Koska bongailu ei tuottanut tulosta, jätin varauksen Mielensäpahoittajasta.

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias mies, joka ei ensimmäisinä 73 elinvuotenaan valittanut kertaakaan. Sitten lääkäri kertoi, että ikämiehen on muutettava elintapojaan, jotta suonet eivät tukkeudu ja pumppu petä. Nyt mielensäpahoittaja ehkäisee tukoksia valittamalla maailman vääryyksistä yleisönosastoille.

Mielensä voi pahoittaa vaikka kolmen kilometrin päähän rakennetusta moottoritiestä, kastikkeen kanssa tarjoillusta riisistä tai saamistaan veronpalautuksista - joulukinkun korvaavasta kalkkunasta nyt puhumattakaan! Kyllä ennen oli kaikki paremmin: maidoissa oli selkeät värit, hanurimusiikkia osattiin arvostaa ja Arvi Lind luki uutiset.

"Kolmosen uutisia minä boikotoin. Loppukevennys on vastoin minun maailmankuvaani ja kymmeneltä minä olen ollut tunnin pedissä. Martikainen on lipevä, Nuotio ei kasva koskaan aikuiseksi. Sitten on sellaisia nälässä pidettyjä nuoria tyttöjä, joiden puolesta tulisi surku ellei tietäisi että sillä naamalla päästään rikkaisiin naimisiin ja ostetaan omaan värimaailmaan sopiva auto."

Mahtaakohan Kyrön novellien taustalta löytyä aitoja ikäihmisten ajatuksia. Mielensäpahoittaja muistuttaa nimittäin pelottavankin paljon omaa isoisääni: homeen saa hillon päältä pois lusikalla, mopo olisi takseja kätevämpi kulkuväline ja kaikki vähänkin käyttökelpoinen tavara on syytä säilöä vintille. Voisin kuvitella, kuinka mielensäpahoittaja herää palokunnan soittaessa ovikelloa ruuan kärtsättyä uunissa. Tai kuinka mielensäpahoittaja kamppaa bussissa edestakaisin ravaavan lapsen vahingossa kyynärsauvallaan.

Kirja tarjoaa töitä kehon kaikille naurulihaksille, mutta käsittelee huumorin avulla vakavia aiheita. Mielensäpahoittaja on ikäihminen, jonka ainut ystävä on kuollut, vaimo makaa Kuusikodissa ja poika asuu kaukana. Vanhusten erakoituminen ja yksinäisyys on yksi maassamme tasaisin väliajoin esiinnousevista puheenaiheista. Mielensäpahoittajan tajunnanvirta naurattaa, mutta valituksen aiheet eivät välttämättä ole lainkaan hullumpia. Jos löydänkin mielensäpahoittajasta isoisääni, voin myös itse samaistua osaan teksteistä.

"Jos ihminen ei osaa jonottaa, koko elämä menee kohkaamiseen ja kiilaamiseen. Semmonen ihminen luulee nopeuttavansa omaa etenemistään, mutta oikeasti se vain hidastaa muita, kyllä näin on."

Nyt ymmärrän miksi Tuomas Kyrön tuotanto ei tunnu koskaan seisovan kirjastojen hyllyissä odottamassa lainaajaansa. Mielensäpahoittajan jälkimainingeissa on suorastaan pakko etsiä käsiinsä lisää Kyröä.

★★★★

Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Englanninkielinen alkuteos The Whale Rider, 1987
Suomentanut Mervi Hangasmäki

Suomenkielinen laitos Like Kustannus Oy, 2003

154 sivua

Meri ja sen laulavat jättiläiset ovat kiehtoneet minua lähes koko pienen ikäni. Meren ja valaiden viehätystä on hankala selittää ihmiselle, joka ei ole sitä koskaan itse kokenut. Valasratsastaja onnistuu kuitenkin tässä yllättävän hyvin, vaikkei se olekaan itse tarkoitus.

Koro Apiranan järkytykseksi hänen ensimmäinen lapsenlapsenlapsensa on tyttö. Vanhan maoriperinteen mukaan johtajuus periytyy vanhimmalta pojalta vanhimmalle pojalle. Aivan kuin perinteen rikkomisessa ei olisi ollut tarpeeksi, lapsen vanhemmat päättävät vielä nimetä tytön Kahuksi. Koro Apiranan mielestä tämä on häpeäksi heimon perustajan Kahutia Te Rangin manalle (suom. kunnialle). Kuin kiusatakseen tuoretta isoisoisoisää tämän vaimo Nanny Flowers ja Kahun äiti Rehua päättävät haudata Kahun piton Kahutia Te Rangin silmien alle, heimon kotikylän rantaveteen.

"Kahun pito on täällä. Mihin hän meneekin, hän tulee aina takaisin. Hän ei koskaan hylkää meitä."

Perinteisiin jämähtänyt Koro Apirana ei koe hyötyvänsä Kahusta mitään, joten hän ei halua olla tämän kanssa tekemisissä. Kahu rakastuu kuitenkin isoisoisoisäänsä heti ensisilmäyksellä ja jaksaa rakastaa tätä vuodesta toiseen saamastaan kylmästä kohtelusta huolimatta. Kahu varttuu nuorukaisten ja isoisoisoäitinsä Nanny Flowersin hellässä huomassa. Pikku hiljaa Kahun läheiset ymmärtävät Kahun erityisen lahjan, jota hän joutuu käyttämään, kun valaita alkaa ajautua rannalle kuolemaan.

Valaat ovat maoriperinteessä pyhiä eläimiä, joiden hyvinvointi kertoo koko maailman hyvinvoinnista. Ehdottomasti kiehtovin elementti Valasratsastajassa on valaille annettu kertojaääni. Se on lyyrinen kunnianosoitus merelle ja erityisesti sen laulaville jättiläisille.

"Meri säkenöi kai karangan suloisuutta sen kelluessa lähellä ikivanhaa kumppaniaan. Valaistu meduusa räjähti hopeista tähtisadetta syvyyden pimeyteen. Kaukana alapuolella fosforijoki virtasi antaen tuikkivaa valoa syvyyksiin kuin kuun valaisema vuorovesi. Valtameri oli täynnä ääniä: delfiinien säksätystä, krillien sihinää, kalmarien puintia, haiden syöksähtelyä, katkarapujen naksutusta ja ikuista läsnä olevaa meren jatkuvan nousun ja laskun voimakkaita sointuja."

Valasratsastaja tiivistää kansien väliin kaiken sen mikä meressä ja valaissa kiehtoo ihmisiä. Se on koskettava, hauska ja vaikuttava tarina luonnon kunnioittamisesta, perinteiden rikkomisesta ja pienen ihmisen rohkeudesta.

Haumi e, hui e, taiki e.

★★★★

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla

Portugalinkielinen alkuteos Veronika decide morrer, 1998
Suomentanut Sanna Pernu

Suomenkielinen laitos Bazar Kustannus Oy, 2006

248 sivua

Sain Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla -kirjan luettua jo melkein tarkalleen kuukausi sitten, mutta blogitekstin kirjoittaminen on vain jäänyt tekemättä. Yksi syy saamattomuuteeni on se, ettei tämä teos herättänyt oikein minkäänlaisia ajatuksia.

Veronikan elämä näyttää päällisin puolin olevan kunnossa: Hän on kaunis ja älykäs nainen, jolla on työpaikka ja rakastava perhe eikä rakkausasioissakaan ole ollut valittamista. 24-vuotias slovenialaisnainen ei kärsi masennuksesta, mutta kokee elämänsä jämähtäneen paikoilleen. Niinpä hän päättää ottaa yliannostuksen unilääkkeitä 11. marraskuuta 1997. Itsemurhayritys ei kuitenkaan suju toivotulla tavalla, vaan Veronika herää myöhemmin Viletessä, paikallisessa huonomaineisessa mielisairaalassa.

"Vilete oli paikka josta kukaan ei ollut koskaan paennut ja joka oli sekoitus todellisia mielenvikaisia - oikeuden tai toisten sairaaloiden sinne lähettämiä - ja niitä joita haukuttiin hulluiksi tai jotka tekeytyivät mielenvikaisiksi. Tuloksena oli todellinen kaaos, ja lehdistö julkaisi jatkuvasti tarinoita huonosta kohtelusta ja väärinkäytöksistä, vaikka sitä ei päästetty koskaan katsomaan mitä todella tapahtui."

Itsemurhayritys ei kuitenkaan epäonnistu aivan täysin. Herättyään Veronika kuulee sydämensä vaurioituneen niin pahoin, että hänellä on enää muutama päivä elinaikaa. Veronika saa hyvin pian huomata, että pitkittyneen kuoleman odottaminen on tuskallista ja päättää hankkiutua hengestään keinolla millä hyvänsä.

Päästessään kiinni mielisairaalaan normaaliin elämänrytmiin, Veronika tapaa muita asukkaita: masennusta potevan Zeljkan, skitsofreniaa sairastavan Edvardin ja paniikkihäiriöstä kärsineen Marin. Veronikan elämänhalun alkaessa palautua hänen läsnäolonsa herättää ajatuksia myös muissa mielisairaalan potilaissa. Pikkuhiljaa Veronikakin alkaa taas sallia itselleen tunteita, jotka on pitkään kieltänyt.

"Hän oli mielisairaalassa ja sai tuntea kaikkea sellaista mitä muut kätkevät itseltään - sillä meidät kaikki on kasvatettu ainoastaan rakastamaan, hyväksymään, löytämään ulospääsytie, välttämään selkkauksia. Veronika vihasi kaikkea, mutta ennen kaikkea elämäntapaansa, sillä hän ei ollut koskaan keksinyt, että hänen sisimmässään asui satoja muita kiinnostavia, hulluja, uteliaita, pelottomia, uhkarohkeita veronikoja."

Veronika päättää kuolla käsittelee kiinnostavia aiheita, mutta kovin ennalta-arvattavalla ja itsestäänselvällä tavalla. Idea mielisairaalassa heräävästä itsemurhaa yrittäneestä tytöstä on mainio, mutta tarinan päätös on arvattavissa jo ennen kuin kirjaa on edes ehtinyt avaamaan. Paitsi loppuratkaisun myös siihen johtavat yksityiskohdat ovat pääteltävissä jo melko pian kirjan alkupuolella. Pystyin kyllä samaistumaan päähenkilöön esimerkiksi edellä lainaamani pätkän osalta, mutta Coelhon filosofinen pohdiskelu ei tarjonnut minulle lukijana juuri minkäänlaista pureskeltavaa.

Tämän kirjan myötä ymmärrän niitä, jotka syyttävät Paulo Coelhoa tekotaiteellisista latteuksista. En kuitenkaan tuomitse Coelhoa yhden ainoan kirjan pohjalta, sillä Veronika päättää kuolla on kolmas lukemani teos Paulo Coelhon tuotannosta. Alkemisti oli kelpo kirja, mutta suosittelen epäilijöille erityisesti Paholaista ja neiti Prymiä.

★★