Paulo Coelho: Paholainen ja neiti Prym

Portugalinkielinen alkuteos O Demônio e a Srta. Prym, 2000

Suomentanut Sanna Pernu

Suomenkielinen laitos Bazar Kustannus Oy, 2005
200 sivua

Paulo Coelho tuntuu olevan varsin kiistelty kirjailija: Hänen tuotantoaan joko rakastaa tai inhoaa. Kultaisen keskitien kulkijat ovat harvassa. Itsekin taidan kuulua lähelle toista ääripäätä. Luin Alkemistin pari vuotta sitten, ja alkuhankaluuksien jälkeen rakastuin Paulo Coelhon pohdiskelevaan tyyliin. Nyt käsittelyssä on kuitenkin Paholainen ja neiti Prym.

281 asukkaan Viscosiin saapuu salaperäinen muukalainen, joka lupaa kyläläisille kultaa tehtävää vastaan. Kylän asukkaiden täytyy rikkoa yksi suurimmista käskyistä: tappaa joku keskuudestaan. Muukalainen on tullut Viscosiin selvittämään totuutta ihmisluonnosta ja löytämään sitä kautta perusteluja menneisyytensä tapahtumille. Onko ihminen hyvä vai paha?

"Vaikka minun kärsimykseni pysyy samana, tuska on siedettävämpi jos kaikki kärsivät. Mutta jos vain jotkut on tuomittu kohtaamaan suuria murhenäytelmiä, silloin luomakunnassa on jotain perin juurin väärin."

Coelho lähestyy aihetta tapansa mukaan useammasta näkökulmasta. On mielenkiintoista seurata kuinka kyläläiset punnitsevat vaihtoehtoja: Voiko yhden hengen uhrata, jos se pelastaa muut? Sovittihan Jeesuskin kuolemallaan ihmisten synnit. Jos joku uhrataan yhteisen hyvän nimissä, valitaanko vapaaehtoinen marttyyri vai kylälle hyödyttömäksi käynyt vanhus? Vai onko lain rikkomisessa sittenkin vain kyse ihmisten ahneudesta? Toisaalta onko armeliaisuus pelkoa ja rohkeuden puutetta?

"Halu noudattaa lakeja ei saa ihmistä käyttäytymään yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti, vaan rangaistuksen pelko. Jokainen meistä kantaa hirsipuuta sisimmässään."

Moraali, käsitys hyvästä ja pahasta, nivoutuu tiukasti yhteen uskonnon kanssa. Jumalalla, paholaisella ja enkeleillä on siten keskeinen osa kirjassa. Pieni Viscosin kylä joutuu muukalaisen pakottamana pohtimaan paitsi ihmisluontoa myös Jumalan hyvyyttä ja pahuutta. Muukalaisen valitsema viestinvälittäjä, neiti Prym, kyseenalaistaa todellisen hyvyyden olemassaolon täysin:

"Mutta todellista hyvyyttä, sitä ei ole, ei pelkurimaisten ihmisten maailmassa eikä Kaikkivaltiaan Jumalan taivaassa, Jumalan joka kylvää kärsimystä joka puolelle vain siksi, että me joutuisimme anomaan koko elämämme Häntä päästämään meidät pahasta."

Paholainen ja neiti Prym jättää lukijan sulattelemaan hyvyyden ja pahuuden taistelua. Rakastan Paulo Coelhon kirjoissa sitä, kuinka mies tarjoaa näkökulmia ihmiselämän suuriin kysymyksiin antamatta kuitenkaan suoria vastauksia - jos sellaisia edes on olemassa.

★★★★

Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen

Gilles Rozierin ranskankielinen alkuteos Je suis le dernier juif - Treblinka 1942-1943
Chil Rajchmanin jiddišin kielisten muistelmien pohjalta

Suomentanut Marita Vihervuori

Suomenkielinen laitos Minerva Kustannus Oy, 2011

143 sivua

Olen lukenut paljon, liikaakin, toisen maailmansodan holokaustista. Suoritin lukiossa aiheeseen liittyvän kurssinkin, johon kuuluivat vierailut mm. Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa. Harvalla kirjalla tuntuukaan enää olevan uutta sanottavaa aiheesta.

Vasta Chil Rajchmanin muistelmien myötä ymmärrän, kuinka järjestelmällistä ihmisten tuhoamisesta olikaan tehty: Ihmisiä juoksutettiin ruoskien viuhuessa kuin liukuhihnalla. Kuoleman tehdas pidettiin käynnissä juutalaisten joukosta värvättyjen parturien, hammaslääkäreiden, maalarien, siivojien ja muun orjatyövoiman avulla.

Kantajat raahasivat ruumiit pois, siivoojat pesivät käytävän puhtaaksi. Kuten tavallisesti, maalarit peittivät murhattujen verellä ja aivomassalla tahriutuneet seinät tuoreella kalkilla. Sen jälkeen rakennus oli jälleen valmis ottamaan vastaan uusia uhreja.

Työläisiksi värvättyjen juutalaisten ahdinko näkyy toivottomina tekoina: Joka aamu nukkumaparakeista siivotaan yön aikana vöihin hirttäytyneitä miehiä. Toiset lopettavat elämänsä hyppäämällä ruumille tarkoitettuihin syviin monttuihin.

Kirjan lähestyessä loppuaan mielessä pyörii koko ajan enenevissä määrin yksi kysymys: millaiset ihmiset kykenevät tällaiseen? Rajchmanin kuvailemat tappajat ovat ihmishirviöitä, jotka nauttivat ruoskimisesta ja tappelevat siitä kuka saa ampua kuulan juutalaisen kalloon. Nuori ja naiivi mieleni ei haluaisi millään uskoa, että sellaisia ihmisiä voi olla olemassa - ainakaan niin monia. Ihmetystäni lisäävät leirin erään päällikön, Matiaksen, sanat kapinaan ryhtyneistä juutalaismiehistä:

- Ja tiedättekö, nämä jätkät tahtoivat välttää kohtalonsa.
Matias oli todenteolla hämmästynyt ja yllättynyt. Hän ei voinut yksinkertaisesti tajuta, mikseivät nämä juutalaiset auliisti halunneet antaa tappaa itseään, se ei ollut hänestä normaalia.

Rajchman käsittelee muistelmissaan yllättävän vähän Treblinkan kapinaa, vaikka hän kuuluu siihen kouralliseen vankeja, joiden onnistui välttää varma kuolema pakenemalla leiristä. Muistelmien pääpaino onkin leirin kauheuksien tallentamisessa jälkipolville. Ja sen Rajchman tekee tarkan täsmällisesti.

★★★★