Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja

WSOY, 2010

130 sivua

Olen yrittänyt bongailla Tuomas Kyrön tuotantoa kirjastojen hyllyistä jo useamman kuukauden ajan. Mies taitaa olla tämän hetken luetuimpia suomalaisia kirjailijoita, sillä hyllyt huutavat jatkuvasti ei-oota. Koska bongailu ei tuottanut tulosta, jätin varauksen Mielensäpahoittajasta.

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias mies, joka ei ensimmäisinä 73 elinvuotenaan valittanut kertaakaan. Sitten lääkäri kertoi, että ikämiehen on muutettava elintapojaan, jotta suonet eivät tukkeudu ja pumppu petä. Nyt mielensäpahoittaja ehkäisee tukoksia valittamalla maailman vääryyksistä yleisönosastoille.

Mielensä voi pahoittaa vaikka kolmen kilometrin päähän rakennetusta moottoritiestä, kastikkeen kanssa tarjoillusta riisistä tai saamistaan veronpalautuksista - joulukinkun korvaavasta kalkkunasta nyt puhumattakaan! Kyllä ennen oli kaikki paremmin: maidoissa oli selkeät värit, hanurimusiikkia osattiin arvostaa ja Arvi Lind luki uutiset.

"Kolmosen uutisia minä boikotoin. Loppukevennys on vastoin minun maailmankuvaani ja kymmeneltä minä olen ollut tunnin pedissä. Martikainen on lipevä, Nuotio ei kasva koskaan aikuiseksi. Sitten on sellaisia nälässä pidettyjä nuoria tyttöjä, joiden puolesta tulisi surku ellei tietäisi että sillä naamalla päästään rikkaisiin naimisiin ja ostetaan omaan värimaailmaan sopiva auto."

Mahtaakohan Kyrön novellien taustalta löytyä aitoja ikäihmisten ajatuksia. Mielensäpahoittaja muistuttaa nimittäin pelottavankin paljon omaa isoisääni: homeen saa hillon päältä pois lusikalla, mopo olisi takseja kätevämpi kulkuväline ja kaikki vähänkin käyttökelpoinen tavara on syytä säilöä vintille. Voisin kuvitella, kuinka mielensäpahoittaja herää palokunnan soittaessa ovikelloa ruuan kärtsättyä uunissa. Tai kuinka mielensäpahoittaja kamppaa bussissa edestakaisin ravaavan lapsen vahingossa kyynärsauvallaan.

Kirja tarjoaa töitä kehon kaikille naurulihaksille, mutta käsittelee huumorin avulla vakavia aiheita. Mielensäpahoittaja on ikäihminen, jonka ainut ystävä on kuollut, vaimo makaa Kuusikodissa ja poika asuu kaukana. Vanhusten erakoituminen ja yksinäisyys on yksi maassamme tasaisin väliajoin esiinnousevista puheenaiheista. Mielensäpahoittajan tajunnanvirta naurattaa, mutta valituksen aiheet eivät välttämättä ole lainkaan hullumpia. Jos löydänkin mielensäpahoittajasta isoisääni, voin myös itse samaistua osaan teksteistä.

"Jos ihminen ei osaa jonottaa, koko elämä menee kohkaamiseen ja kiilaamiseen. Semmonen ihminen luulee nopeuttavansa omaa etenemistään, mutta oikeasti se vain hidastaa muita, kyllä näin on."

Nyt ymmärrän miksi Tuomas Kyrön tuotanto ei tunnu koskaan seisovan kirjastojen hyllyissä odottamassa lainaajaansa. Mielensäpahoittajan jälkimainingeissa on suorastaan pakko etsiä käsiinsä lisää Kyröä.

★★★★

Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Englanninkielinen alkuteos The Whale Rider, 1987
Suomentanut Mervi Hangasmäki

Suomenkielinen laitos Like Kustannus Oy, 2003

154 sivua

Meri ja sen laulavat jättiläiset ovat kiehtoneet minua lähes koko pienen ikäni. Meren ja valaiden viehätystä on hankala selittää ihmiselle, joka ei ole sitä koskaan itse kokenut. Valasratsastaja onnistuu kuitenkin tässä yllättävän hyvin, vaikkei se olekaan itse tarkoitus.

Koro Apiranan järkytykseksi hänen ensimmäinen lapsenlapsenlapsensa on tyttö. Vanhan maoriperinteen mukaan johtajuus periytyy vanhimmalta pojalta vanhimmalle pojalle. Aivan kuin perinteen rikkomisessa ei olisi ollut tarpeeksi, lapsen vanhemmat päättävät vielä nimetä tytön Kahuksi. Koro Apiranan mielestä tämä on häpeäksi heimon perustajan Kahutia Te Rangin manalle (suom. kunnialle). Kuin kiusatakseen tuoretta isoisoisoisää tämän vaimo Nanny Flowers ja Kahun äiti Rehua päättävät haudata Kahun piton Kahutia Te Rangin silmien alle, heimon kotikylän rantaveteen.

"Kahun pito on täällä. Mihin hän meneekin, hän tulee aina takaisin. Hän ei koskaan hylkää meitä."

Perinteisiin jämähtänyt Koro Apirana ei koe hyötyvänsä Kahusta mitään, joten hän ei halua olla tämän kanssa tekemisissä. Kahu rakastuu kuitenkin isoisoisoisäänsä heti ensisilmäyksellä ja jaksaa rakastaa tätä vuodesta toiseen saamastaan kylmästä kohtelusta huolimatta. Kahu varttuu nuorukaisten ja isoisoisoäitinsä Nanny Flowersin hellässä huomassa. Pikku hiljaa Kahun läheiset ymmärtävät Kahun erityisen lahjan, jota hän joutuu käyttämään, kun valaita alkaa ajautua rannalle kuolemaan.

Valaat ovat maoriperinteessä pyhiä eläimiä, joiden hyvinvointi kertoo koko maailman hyvinvoinnista. Ehdottomasti kiehtovin elementti Valasratsastajassa on valaille annettu kertojaääni. Se on lyyrinen kunnianosoitus merelle ja erityisesti sen laulaville jättiläisille.

"Meri säkenöi kai karangan suloisuutta sen kelluessa lähellä ikivanhaa kumppaniaan. Valaistu meduusa räjähti hopeista tähtisadetta syvyyden pimeyteen. Kaukana alapuolella fosforijoki virtasi antaen tuikkivaa valoa syvyyksiin kuin kuun valaisema vuorovesi. Valtameri oli täynnä ääniä: delfiinien säksätystä, krillien sihinää, kalmarien puintia, haiden syöksähtelyä, katkarapujen naksutusta ja ikuista läsnä olevaa meren jatkuvan nousun ja laskun voimakkaita sointuja."

Valasratsastaja tiivistää kansien väliin kaiken sen mikä meressä ja valaissa kiehtoo ihmisiä. Se on koskettava, hauska ja vaikuttava tarina luonnon kunnioittamisesta, perinteiden rikkomisesta ja pienen ihmisen rohkeudesta.

Haumi e, hui e, taiki e.

★★★★

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla

Portugalinkielinen alkuteos Veronika decide morrer, 1998
Suomentanut Sanna Pernu

Suomenkielinen laitos Bazar Kustannus Oy, 2006

248 sivua

Sain Paulo Coelhon Veronika päättää kuolla -kirjan luettua jo melkein tarkalleen kuukausi sitten, mutta blogitekstin kirjoittaminen on vain jäänyt tekemättä. Yksi syy saamattomuuteeni on se, ettei tämä teos herättänyt oikein minkäänlaisia ajatuksia.

Veronikan elämä näyttää päällisin puolin olevan kunnossa: Hän on kaunis ja älykäs nainen, jolla on työpaikka ja rakastava perhe eikä rakkausasioissakaan ole ollut valittamista. 24-vuotias slovenialaisnainen ei kärsi masennuksesta, mutta kokee elämänsä jämähtäneen paikoilleen. Niinpä hän päättää ottaa yliannostuksen unilääkkeitä 11. marraskuuta 1997. Itsemurhayritys ei kuitenkaan suju toivotulla tavalla, vaan Veronika herää myöhemmin Viletessä, paikallisessa huonomaineisessa mielisairaalassa.

"Vilete oli paikka josta kukaan ei ollut koskaan paennut ja joka oli sekoitus todellisia mielenvikaisia - oikeuden tai toisten sairaaloiden sinne lähettämiä - ja niitä joita haukuttiin hulluiksi tai jotka tekeytyivät mielenvikaisiksi. Tuloksena oli todellinen kaaos, ja lehdistö julkaisi jatkuvasti tarinoita huonosta kohtelusta ja väärinkäytöksistä, vaikka sitä ei päästetty koskaan katsomaan mitä todella tapahtui."

Itsemurhayritys ei kuitenkaan epäonnistu aivan täysin. Herättyään Veronika kuulee sydämensä vaurioituneen niin pahoin, että hänellä on enää muutama päivä elinaikaa. Veronika saa hyvin pian huomata, että pitkittyneen kuoleman odottaminen on tuskallista ja päättää hankkiutua hengestään keinolla millä hyvänsä.

Päästessään kiinni mielisairaalaan normaaliin elämänrytmiin, Veronika tapaa muita asukkaita: masennusta potevan Zeljkan, skitsofreniaa sairastavan Edvardin ja paniikkihäiriöstä kärsineen Marin. Veronikan elämänhalun alkaessa palautua hänen läsnäolonsa herättää ajatuksia myös muissa mielisairaalan potilaissa. Pikkuhiljaa Veronikakin alkaa taas sallia itselleen tunteita, jotka on pitkään kieltänyt.

"Hän oli mielisairaalassa ja sai tuntea kaikkea sellaista mitä muut kätkevät itseltään - sillä meidät kaikki on kasvatettu ainoastaan rakastamaan, hyväksymään, löytämään ulospääsytie, välttämään selkkauksia. Veronika vihasi kaikkea, mutta ennen kaikkea elämäntapaansa, sillä hän ei ollut koskaan keksinyt, että hänen sisimmässään asui satoja muita kiinnostavia, hulluja, uteliaita, pelottomia, uhkarohkeita veronikoja."

Veronika päättää kuolla käsittelee kiinnostavia aiheita, mutta kovin ennalta-arvattavalla ja itsestäänselvällä tavalla. Idea mielisairaalassa heräävästä itsemurhaa yrittäneestä tytöstä on mainio, mutta tarinan päätös on arvattavissa jo ennen kuin kirjaa on edes ehtinyt avaamaan. Paitsi loppuratkaisun myös siihen johtavat yksityiskohdat ovat pääteltävissä jo melko pian kirjan alkupuolella. Pystyin kyllä samaistumaan päähenkilöön esimerkiksi edellä lainaamani pätkän osalta, mutta Coelhon filosofinen pohdiskelu ei tarjonnut minulle lukijana juuri minkäänlaista pureskeltavaa.

Tämän kirjan myötä ymmärrän niitä, jotka syyttävät Paulo Coelhoa tekotaiteellisista latteuksista. En kuitenkaan tuomitse Coelhoa yhden ainoan kirjan pohjalta, sillä Veronika päättää kuolla on kolmas lukemani teos Paulo Coelhon tuotannosta. Alkemisti oli kelpo kirja, mutta suosittelen epäilijöille erityisesti Paholaista ja neiti Prymiä.

★★

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Metsäjätti, 2011

Otavan Kirjapaino Oy, 2011

286 sivua

Miika Nousiainen teki sen taas! Metsätaloudesta hengittävä perähikiä vaneritehtaineen kuulostaa kuivalta romaanin aiheelta. Nousiaisen kynästä se ei kuitenkaan sitä ole.

Pasi Kauppi on Helsinkiin opiskelemaan lähteneitä Törmälän kasvatteja. Nykyään hän työskentelee kansainväliselle Metsäjätille, ja kotona miestä odottaa raskaana oleva Emilia-vaimo. Tuoreena ylioppilaana kotikylänsä pölyt karistanut Pasi vannoi, ettei enää palaa Törmälään. Nyt hän saa kuitenkin tehtäväkseen hoitaa entisen kotikylänsä vaneritehtaan yt-neuvottelut.

Törmälään palatessaan Pasi kohtaa monet vanhat kasvot ja unholaan vaipuneet muistot. Janne Lahtinen on yksi Pasin Törmälään jääneestä kaveriporukasta. Mies työskentelee vaneritehtaalla yhdessä lukemattomien muiden entisten kavereiden kanssa. Janne suhtautuu vanhaan kaveriinsa ja tälle annettuun tehtävään maltillisesti, maltillisemmin kuin moni muu törmäläläinen.

"Palaan kotipaikkakunnalleni kasvottoman suurpääoman edustajana. Se siellä eniten hiertää. Moni on ollut tehtaalla töissä kolmekymmentä vuotta. Tehdas on aina käyttänyt valtaa, mutta ennen se otti myös vastuuta, ja patruuna antoi omistajuudelle kasvot."

Vice President, new business development. Jo käyntikorttiin painettu titteli viestii Törmälän pojan kasvaneen vinoon. Kauppakorkeakoulu ja Helsinki ovat tehneet Pasista törmäläläisten silmissä hienostokermaa. Miehen BMW:kin tuntuu liian isolta iso Törmälään. Keskellä irtisanomissekamelskaa Pasin yksityiselämä saa ikävän käänteen.

Mielenkiintoisen elementin muodostaa Pasin ja Jannen vuorottelu kertojina. Törmälän elämää ja irtisanomisuutisia seurataan siten paitsi pomoportaan myös tehdastyöläisen näkökulmasta. Hahmojen elämäntavan ja -katsomuksen erot näkyvät kerronnassa, joka on kevyttä, mutta yhtä aikaa vakavahenkistä.

Metsäjätti ei nojaa samalla tavalla huumoriin kuin Nousiaisen kaksi aiempaa teosta. Pidin kovasti Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran satiirimaisuudesta, mutta Metsäjätti todistaa, että Nousiainen osaa vangita lukijansa ilman suurempaa huumoriakin.

"Perheiden tuloerot näkyivät korvalappustereoiden käyttötavassa, sillä patterit olivat kalliita. Kelaaminen vei eniten pattereita, kuunteleminenkin niin paljon, että täytyi miettiä, mitä kuunteli ja kannattiko masiinaa lainata kavereille. Rikkaimmat kelailivat huoletta. Minun perheeni tuloluokasta tulevat kuuntelivat kasetin alusta loppuun."

Metsäjätti oli kaikin puolin mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka olenkin metsätaloudesta täysin vieraantunut ja äijämeininkiä karttava parikymppinen nuori nainen. Metsäjätti jättää Maaninkavaaran taakseen, mutta ei silti uhkaa Vadelmavenepakolaisen asemaa Nousiaisen parhaana romaanina.

★★★★

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Maaninkavaara, 2009

Otavan Kirjapaino Oy, 2009

351 sivua

En ole koskaan ollut järin innokas penkkiurheilija, mitä nyt MM-tason mäkihyppyä, formulaa ja jääkiekkoa on tullut katsottua jonkinlaisessa kansalaisvelvollisuuden tunteessa. Juoksemisesta tiedän tasan en mitään. Osaan ehkä nippanappa nimetä yhden suomalaisen juoksijan. Maaninkavaara osoittautui kuitenkin Vadelmavenepakolaisesta tutuksi Miika Nousiaiseksi, joka tempaa mukaansa absurdilla sekoituksella komediaa ja tragediaa.

Martti Huttunen on mies, joka vie ensitreffeillä Paavo Nurmen hautajaisiin, kuokkii Lasse Virénin häissä ja askartelee Martti Vainiolle onnittelukortin autonsa rekisteriotteesta. Martin maailmassa Lasse Virén on vapahtaja ja ihminen kohtalo viimeisellä tuomiolla määräytyy kiertämättömien ratakierrosten perusteella. Suomi on valitettavasti mädäntymistilassa. Kiitos teknisten vempainten ja mukavuuden tavoittelun, nuorilla on jalat enää merkityksettöminä ruumiin jatkeina.

Martti murtuu Jarkko-poikansa, juoksijalupauksen, kadotessa paluumatkalla nuorten PM-maastoista. Jarkon Heidi-sisko päättää auttaa isäänsä surutyössä lupautumalla tämän valmennettavaksi. Martille juoksu on kaikki kaikessa ja sen kylmän totuuden joutuu pian Heidikin kohtaamaan.

"Teidän harrastus, meidän elämäntapa. Niin minä sanoin. Jarkko pyyhki oksennusta suupielistä ja hymyili. Nalkuttajat marssivat matkoihinsa. Sen kun Heidi tietäisi. Sen, että me ei aloiteta harrastusta vaan elämäntapa. --"

Heidin elämä isänsä valmennuksessa on pian yhtä juoksemista, fyysistä tai vähintään henkistä. Ruokavalio koostuu pastasta ja oliiviöljystä. Koulumatkat kuljetaan juosten isän ja äidin ajaessa vieressä Ladalla. Isä valvoo koululla talonmiehen kopissaan, että tyttö sitoutuu harjoitteluun, mikä tarkoittaa muun muassa lyijypainoin varustettuun liiviin pukeutumista.

Harjoitteluohjelma alkaa saada absurdeja piirteitä, kun Heidi löytää itsensä isän kanssa omenavarkaista. Hulluudet eivät suinkaan jää siihen. Heidi alkaa ymmärtää harjoittelun mielettömyyden, mutta tyttö ei voi kuitenkaan pettää isäänsä - eikä varsinkaan Jarkkoa.

"Muista Heidi, että kaikkensa antava ei ole koskaan yksin. Laiska saatetaan unohtaa, mutta tuolla asenteella sinut muistetaan aina. Oksennus on merkki tehdystä työstä. Olet hienossa seurassa. Lasse oksensi harjoituksissa monet kerrat, Hannes Kolehmainen oksensi Amerikassa kisoissa, lepäsi pari tuntia ja juoksi entistä kauniimmin. Heidi sinä olet kaunis! Kauniimpi kuin koskaan."

Martille juoksu on aivan äärimmilleen viety fetissi, mutta Maaninkavaara on myös kertomus vanhemman ja nuoremman sukupolven kohtaamisesta. Martti edustaa menneille vuosikymmenille jämähtänyt vanhemman ikäpolven edustaja, Heidi tätä päivää elävä nuoren sukupolven kasvatti. Vastaavanlaisia sukupolvien törmäyksiä tapahtuu päivittäin kodeissa ja katukuvassa, tosin ei ehkä yhtä jyrkällä kontrastilla.

Jo Vadelmavenepakolaista lukiessani ihailin Nousiaisen tekemän taustatyön määrää. Maaninkavaarassa tosiaan vilisee juoksijoita, juoksutapahtumia ja juoksutermistöä. Termistön oikeellisuudesta en mene itse sanomaan, mutta ainakin muutamien lukemieni arvostelujen perusteella termejä käytetään onnistuneesti.

Suurista kehuista huolimatta, Maaninkavaara ei aivan yltänyt odotusteni ja Nousiaisen esikoisromaanin tasolle. Osasyy voi tosin olla urheiluaihe, joka ei kosketa kovinkaan läheltä. Toisaalta juoksutermistöstä huolimatta Maaninkavaaran lukeminen ei missään vaiheessa pitkästyttänyt.

★★★

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vadelmavenepakolainen, 2007

Otavan Kirjapaino Oy, 2008

270 sivua

Vadelmavenepakolainen herättää kirjavan joukon erilaisia tunteita: herskyvää naurua, kauhistelevaa myötähäpeää ja suoranaista ärsytystä. Tätä kirjaa lukiessani jouduin useammankin kerran miettimään onko nauraminen päähenkilön kustannuksella asiallista vai ei.

Mikko Virtanen on suomalainen mies. Hän on kuitenkin aina tiennyt syntyneensä väärään maahan, väärään kansalaisuuteen. Jo kuusivuotiaana hän huomasi, että ruotsalaisten makeisten maussa on jotain aidompaa kuin suomalaisissa makeisissa. Ruotsalaiset karkit maistuivat paremmilta jopa noustessaan vatsasta ylös.

"Oman diagnoosini mukaan olen kansalaisuustransvestiitti. En tiedä kuika paljon meitä on, emme ole järjestäytyneet eikä yhteiskunta ota meitä huomioon taloudellisesti eikä poliittisesti. Me vain olemme ja kärsimme sairautemme kanssa. Se sairaus on meille trauma, useimmille ikuinen trauma, jonka kanssa eletään syntymästä kuolemaan. Ei siihen kuolla, siihen väsytään ja näivetytään."

Ruotsissa, tuolla Olof Palmen sosiaalidemokraattisessa kansankodissa, on kaikki paremmin: Ruotsissa vanhojen kerrostalojen ovat aukeavat sisäänpäin toivottaen tulijan tervetulleeksi. Siinä missä muualla maailmassa kasvetaan tasapainoisiksi ja hyvinvoiviksi aikuisiksi, Ruotsissa lapset kasvatetaan sellaisiksi. Ruotsalaiset osaavat syödä nakkisämpylänsä sotkematta sormiaan, koska heillä ei ole kiusanaan suomalaista liioittelua. Lumikin on Ruotsin puolella puhtaamman valkoista kuin meillä täällä Suomessa.

Mikon mieltymys ruotsalaisuuteen kasvaa mittoihin, joissa muutama pieni rikos oman etunsa tavoittelemiseksi ei tunnu missään. Kirjan tarina kasvaa samalla alun kepeästä huumorista kohti synkempää tulevaisuutta. Lukijakin joutuu kysymään itseltään saako tapahtumille nauraa. Nousiainen vetää Mikon pakkomielteen överiksi taitavalla ja tyylikkäällä tavalla.

"Ruotsalainen joulu ei ole pelkästään ydinperheen juhla. Olisi mukava saada myös isovanhemmat mukaan. Tarkistan Ruotsin näyttelijäliiton martikkelista muutamia vanhempia näyttelijöitä, erityisesti pariskuntia. Soittelen heidät läpi, mutta kenellekään ei sovi. --"

Nousiaisen huumori poikkeaa tyypillisestä suomalaisesta huumorista, ja tekee sen nimenomaan hyvään suuntaan. Tarina on kaikessa mielettömyydessään kiinnostava ja tuo raikkaan tuulahduksen tyypilliseen Suomi vs. Ruotsi -asetelmaan. Vadelmavenepakolainen ei naura ruotsalaisille, vaan pikemminkin meidän suomalaisten ruotsalaisstereotypioille.

★★★★

Lorna & Raymond Coppinger: Koira? Ihmisen paras ystävä biologin näkökulmasta

Alkuteksti Why study dogs?, 1999

Alkuteksti Breeding, training and use of service/assistance dogs - a positive critique, 1998

Alkuteksti Livestock-guarding dogs that wear sheep's clothing, 1982

Suomentaneet Katriina Mähönen, Annikki Verkkoniemi ja Tiina Ohinmaa

Suomenkielinen laitos Sanasilta Oy, 2007

86 sivua

Koira? Ihmisen paras ystävä biologin näkökulmasta sisältää kaksi esitelmää ja yhden artikkelin koirista. Takakansi lupaa ajatuksia herättävää luettavaa koirien omistajille, kouluttajille ja kasvattajille sekä kaikille biologiasta kiinnostuneille. Lupaus todella pidetään.

Ensimmäinen esitelmä, Miksi koiria kannattaa tutkia?, pohtii koiran alkuperää ja suhdetta ihmiseen. Coppingerit kyseenalaistavat pitkään vallalla olleen käsityksen "laumanjohtajuudesta": koiran ja ihmisen suhdetta tarkastellaan kahden lain välisenä symbioosina. Myös ajatus "ihmisen kesyttämästä sudesta" saa kyytiä.

"-- 'sosiaalistettujakaan' susia ei ole helppo kouluttaa. Niitä ei ole kovin helppoa edes pitää lähellä ihmistä, ja niillä on tapana ottaa lisääntymispäätökset omiin käsiinsä. Tuntuu kovin vaikealta kuvitella esi-isiämme silloisine aitauksineen ja välineineen kouluttamassa susia ja valvomassa luonnonvaraisten susien lisääntymistä."

Näkökulmia henkilökohtaisten hyötykoirien kasvattamiseen, koulutukseen ja käyttöön -esitelmä keskittyy henkilökohtaisten hyötykoirien koulutukseen liittyviin ongelmiin. Esitelmässä ei käsitellä niinkään koulutustekniikoita, vaan lähinnä koiran kehityksen ja esimerkiksi opaskoirien koulutusmenetelmien välille syntyvää ristiriitaa.

Kirjan päättää Laumanvartijat lammasten vaatteissa -artikkeli, joka tarkastelee paitsi laumanvartijoita myös lemmikkikoirien kehitystä. Se esittää rotujen välisiä käyttäytymiseroja neontenia-käsitteen avulla: kunkin rodun kehitys on pysähtynyt johonkin luonnonvaraisen koiraeläimen nuoruusiän vaiheeseen.

"Laumanvartijakoirien on pysyteltävä herkeämättä lampaiden luona ja suojeltava niitä. Ne eivät voi näyttää pedoilta eivätkä käyttäytyä kuin pedot. Miten niistä on tullut sellaisia kuin ne ovat?"

Raymond Coppinger on koira- ja susitutkija, jolla näyttäisi olevan paljon annettavaa koiramaailmalle. Kirjan kiinnostavinta antia on ehdottomasti perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen. Koirien ystävänä ja biologian opiskelijana koen, että koirakirjallisuus kaipaa lisää tämänkaltaista tietoutta, sillä kirja jättää runsaasti kysymyksiä, joihin on yllättävän vaikea löytää vastauksia.

★★★★