Ranskankielinen alkuteos La petite fille qui aimait trop les allumettes, 1998
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Suomenkielinen laitos Gummerus Kirjapaino Oy, 2001
195 sivua
Nyt tiedän, että on oikeasti olemassa kirjoja, joita ei voi laskea käsistään ennen tarinan päättävää pistettä. Aloitin Gaétan Soucyn Tulitikkutytön heti kirjastosta kotiuduttuani ja huomasin lukeneeni sen läpi jo samana iltana. Olen lukenut muutamia erityisen loistavia kirjoja, mutta tämä on hyvin eri tavalla loistava kuin yksikään niistä.
Mieletön kirja, hyvin hämmentävä.
Tulitikkutyttö kertoo eristyksissä eläneistä veljeksistä, joille isä on yläkerrasta käskyjä jakeleva jumalaan rinnastettava hahmo. Tarina käynnistyy, kun isä kuolee ja veljekset joutuvat yhtäkkiä kohtaamaan maailman ränsistyneen kotitalonsa ulkopuolella. He huomaavat, että maailma on kovin erilainen kuin mitä kirjoista ja isältä on saanut ymmärtää.
"Häkellyin koska kaikki oli aivan erilaista kuin olin mielessäni kuvitellut ja aivan mahdotonta kuviteltavaksi, olisin vähintäinkin odottanut linnaa ja nostosiltaa, lentäviä mattoja kiertelemässä yläpuolella jaappanilaisten tulikärpästen lailla, sanikkaita ja lampaita, välkkyviä haarniskoita kuin orleansin neitsyellä, mutta siellä oli vain samanlaisia taloja kuin meidän, paitsi kauniimpia ja uudempia ja pienempiä, kuin vauvataloja, jos nyt sitten tiedän mikä vauva on."
Kirjan kertojana toimii toinen veljeksistä, ilmeisesti kutakuinkin 16-17-vuotias nuori. Teksti on kovin naiivia 16-17-vuotiaan maailmaksi, mutta se lienee tarkoituksellistakin. Mitäpä muuta eristyksissä eläneeltä nuorelta voisi odottaa. Kielenkäyttö on kutkuttavaa ja nerokasta. Haukansilmin kielioppivirheitä metsästävälle en kirjaa voi suositella, mutta kekseliäästä kielenkäytöstä nauttiville sitäkin enemmän.
"Jos sadan metrin säteellä alkaa soida, jään minä ilman sydäntä, se katoaa vatsasta, olinsijaltaan, hajoaa palasiksi lamaantuneen katseeni edessä vaikka olisin silmät kiinni, kimmahtaa takaisin rintaani ja lävistää sen kuin luoti, jättää avoimen vereksen haavan, joka uudistuu jokaisen sävelen myötä ja näännyttää minut suloisesti hengiltä, sillä musiikki on julmaa, säälimätöntä ja ankaraa kuin elämä."
Tarina paljastaa sivu toisensa jälkeen yllättävämpiä asioita veljesten historiasta. Miten kellarivajan pimeyteen kätkeytyvät lasiarkku ja Synnin Palkka liittyvätkään veljesten elämään? Juuri kun kuvittelet päässeesi kirjan avainkohtaan, avataan jälleen uusi synkkä salaisuus. Lukijan kannalta ahdistavimpia asioita on, että kertoja kuulee asioiden todellisen laidan sivuhenkilöiden repliikkien kautta, muttei siltikään kykene itse täysin sisäistämään totuutta.
Tulitikkutyttö on kirja, josta on hyvin vaikea kertoa paljastamatta liikaa juonta. Se on yhtä aikaa sekä riemastuttavan kekseliäs että ahdistavan piinaava. Inhottavan loistava.
★★★★
3 kommenttia:
Luin kirjan vajaa kymmenen vuotta sitten, ja se teki minuun silloin suuren vaikutuksen. Muistan edelleen talon, pihan, maisemat, jotka mielessäni kuvittelin. Myös monia kohtauksia muistan yllättävänkin tarkasti (luulisin, en ole tarkistanut...). Päälimmäiseksi tunteeksi tuolloin jäi kuitenkin ahdistus. En tiedä, aina välillä olen miettinyt, pitäisikö minun lukea kirja uudelleen, ehkä nyt kokisin sen toisin?
Mullekin jäi tuosta päällimmäiseksi tunteeksi hämmennyksen sekainen ahdistus. Siitä huolimatta kehottaisin avaamaan ensimmäisen sivun ja kokeilemaan uudelleen! Eräässä arvostelussa kommentoidaan osuvasti kirjan suosittelemiseen liittyvää ristiriidan tunnetta: Tulitikkutyttö on yksinkertaisesti inhottava, mutta silti kaikkea mitä hyvän kirjan kuuluukin olla.
Inhottavan loistava on hyvä tiivistys. Itse sain tämän tänään loppuun ja tuntui, että koko ajan mentiin pahempaan ja silti ei voinut keskeyttää. Hieno, mutta tavallaan luotaantyöntävä kirja.
Lähetä kommentti