Chil Rajchman: Treblinkan viimeinen juutalainen

Gilles Rozierin ranskankielinen alkuteos Je suis le dernier juif - Treblinka 1942-1943
Chil Rajchmanin jiddišin kielisten muistelmien pohjalta

Suomentanut Marita Vihervuori

Suomenkielinen laitos Minerva Kustannus Oy, 2011

143 sivua

Olen lukenut paljon, liikaakin, toisen maailmansodan holokaustista. Suoritin lukiossa aiheeseen liittyvän kurssinkin, johon kuuluivat vierailut mm. Auschwitz-Birkenaussa ja Majdanekissa. Harvalla kirjalla tuntuukaan enää olevan uutta sanottavaa aiheesta.

Vasta Chil Rajchmanin muistelmien myötä ymmärrän, kuinka järjestelmällistä ihmisten tuhoamisesta olikaan tehty: Ihmisiä juoksutettiin ruoskien viuhuessa kuin liukuhihnalla. Kuoleman tehdas pidettiin käynnissä juutalaisten joukosta värvättyjen parturien, hammaslääkäreiden, maalarien, siivojien ja muun orjatyövoiman avulla.

Kantajat raahasivat ruumiit pois, siivoojat pesivät käytävän puhtaaksi. Kuten tavallisesti, maalarit peittivät murhattujen verellä ja aivomassalla tahriutuneet seinät tuoreella kalkilla. Sen jälkeen rakennus oli jälleen valmis ottamaan vastaan uusia uhreja.

Työläisiksi värvättyjen juutalaisten ahdinko näkyy toivottomina tekoina: Joka aamu nukkumaparakeista siivotaan yön aikana vöihin hirttäytyneitä miehiä. Toiset lopettavat elämänsä hyppäämällä ruumille tarkoitettuihin syviin monttuihin.

Kirjan lähestyessä loppuaan mielessä pyörii koko ajan enenevissä määrin yksi kysymys: millaiset ihmiset kykenevät tällaiseen? Rajchmanin kuvailemat tappajat ovat ihmishirviöitä, jotka nauttivat ruoskimisesta ja tappelevat siitä kuka saa ampua kuulan juutalaisen kalloon. Nuori ja naiivi mieleni ei haluaisi millään uskoa, että sellaisia ihmisiä voi olla olemassa - ainakaan niin monia. Ihmetystäni lisäävät leirin erään päällikön, Matiaksen, sanat kapinaan ryhtyneistä juutalaismiehistä:

- Ja tiedättekö, nämä jätkät tahtoivat välttää kohtalonsa.
Matias oli todenteolla hämmästynyt ja yllättynyt. Hän ei voinut yksinkertaisesti tajuta, mikseivät nämä juutalaiset auliisti halunneet antaa tappaa itseään, se ei ollut hänestä normaalia.

Rajchman käsittelee muistelmissaan yllättävän vähän Treblinkan kapinaa, vaikka hän kuuluu siihen kouralliseen vankeja, joiden onnistui välttää varma kuolema pakenemalla leiristä. Muistelmien pääpaino onkin leirin kauheuksien tallentamisessa jälkipolville. Ja sen Rajchman tekee tarkan täsmällisesti.

★★★★